Set Primary menu by going to Appearance > Menus

Epävarmuuden ja itseinhon pauloissa

Mulla on salaisuus. Tai no ei varsinaisesti salaisuus. Häpeänaihe. Jotain joka vaikuttaa mun arkeen, mun ajatuksiin ja mun käsityksiin itsestäni. Se on vaivannu mua kauan, välillä oon siihen tottunu, välillä ajatuskin siitä on kuvottanut ja oksettanu mua, mutta koskaan en oo sitä hyväksyny. Oon koittanu päästä siitä eroon, oon selitelly itselleni että kun saan sen pois päiväjärjestyksestä, kaikki on hyvin ja oon kokonaisvaltaisesti itseeni tyytyväinen. Oon epäonnistunu, oon vihannu sitä taas, koskaan en oo ajatellu että sen kanssa vois elää. Olla välittämättä.

Mun selluliitit.

Kuulostaa typerältä, itsekeskeiseltä, pikkumaiselta, sillä juuri sitä se on. Oon päässy niin monista epävarmuudenaiheista eroon viimeisen vuoden-kahden aikana, että viimeinen epävarmuutta aiheuttava asia oikein korostuu. Oon luultavasti tehny tästä itselleni PALJON isomman asian kuin mitä se oikeasti on. Kuvittelen että kaikkia ällöttää jos ne näkee. Että kaikki kattois niinku spitaalista jos kävelisin rannalla biksuissa. Oma mielikuva mun takareisistä on sellanen hidastettu videokuva löllyvistä läskeistä ja selluliittimuhkuroista.

En oo kävelly rannalla bikineissä vuosiin – ainakaan vapautuneesti. Joskus jossain oon noussu mun pyyhkeeltä ja kävelly johonkin, mutta vain pakon edessä. Ajatukset ihan lukossa, ”apua apua apua äkkiä takas istuma-asentoon”. Mulla on aina ollu mielessä vaan kaks vaihtoehtoa: a) olla selluinen ja piilotella niitä vaatteilla b) olla selluton ja käyskennellä rannalla, käyttää shortseja ja elää ihan normaalisti. Koskaan en ajatellu että olis vaihtoehto c) olla selluinen ja elää ihan normaalisti. ”Hyi hitto!”. Siinä mun ajatus jos joku uskalsi ehdottaa.

Tämmönen miettiminen, peitteleminen ja ahdistuminen käy kuitenkin pidemmän päälle tosi raskaaksi. Oon nyt siinä vaiheessa että mietin tosissaan tätä hommaa. Oon niinku lapsi joka ei tiiä miten toimitaan. Koitan kokoajan tarkkailla miten muut elää, onko niilläkin sellua, elääkö ne silti normaalisti, käveleekö ne rannalla biksuissa, näyttääkö muiden sellut mun mielestä yhtä kamalilta ku mun omat? Tiedän sen verran ihmisen mielestä että tiedostan hyvin sen, että jossain vaiheessa elämää oon rakentanu tästä selluliitti-asiasta ihan järkyttävän suuren muurin itelleni. Kärpäsestä on tullu härkänen. Järjellä ajateltunahan tää on ihan typerää, keksin sille monta syytä ja ratkasua:

– Älä vaan välitä, ei ketään kiinnosta!

– Sellua? On maailmassa isompiaki ongelmia.

– Laihuta ne pois jos niin paljon vaivaa!

Ikävä kyllä se että tietää miten asiat järjellä ajateltuna menee, ei tarkota että ne oikeasti menis niin. Välitän, koska tää on mun pahin epävarmuudenaihe ollu teini-iästä asti. Sillon kamalinta oli se, että mulla on ”ikäisekseni” paljon selluliittia. Nyt kamalaa on se, että mulla on ”treenaavaksi treenibloggariksi” ihan hitosti liikaa sellua. Maailmassa on ihan hullusti isompia ongelmia, mutta se ei tarkota että mun typerät henkiset lukot häviäis itsestään. Voi kumpa häviäisikin. Laihuta ne pois. Taisin kesällä tehdä niin mutta kymmenen kiloa nykyistä kevyempänä olin niin totaalisen väsyny, kiukkunen ja ankea että näin peilissä ne ihan samat sellut. Nyt aloin kaksi viikkoa sitten dieetille, jotta saisin läskiä pois, mutta tällä hetkellä ei kiinnosta sitten yhtään!
itsesaali

Mua kiinnostais olla tyytyväinen itteeni, hyväksyä myös virheet. Olla miettimättä miltäköhän näytän. Mua kiinnostais treenata kovaa omien aikataulujen mukaan ja pitää kevyitä viikkoja tai päiviä sillon ku tuntuu siltä, ei sillon ku valmentaja sanoo. Mua kiinnostais tietää miltä tuntuu syödä terveellisesti ilman ruokavaakaa, mun ainoat kokemukset on joko syödä terveellisesti paperilapun mukaan tai ihan päin persettä ilman paperilappua. Mua kiinnostais kävellä rannalla ajattelematta mitä muut ajattelee.

Entä jos joku lukija bongaa mun kauheet sellut? Se on ainoa asia jota blogissa en oo paljastanu! Entä sitte jos näkis? Mä oon ihminen! Oon Mari, joka kirjoittaa blogia nimeltään Voimariini. Oon vaan joskus päättäny alkaa tämmöstä kirjottamaan, ei mua oo mitenkään valikoitu mistään ja sanottu että oot sitten kondiksessa tai et saa kirjottaa! Että selluja et ainakaan näytä etkä kävele kesällä ulkona ettei lukijat nää sun virheitä. Mun ei tarvi olla yhtään mitään jos en satu olemaan! En oo välttämättä esimerkki kenellekään. Kukaan ei maksa mulle palkkaa siitä että kirjotan treeniblogia ja oon esimerkki, siitä että oisin selluton. Kukaan ei valvo mua että oonko tarpeeks kondiksessa jotta kehtaan kirjotella treenistä ja dieeteistä. Voisin ihan hyvin kävellä sellut heiluen rannalla, koska mulla nyt sattuu olemaan sellua. Miks mun pitäs hävetä jotain osaa itsestäni niin kamalan paljon?? Mulla on epätasainen iho takareisissä. That’s it! Miks siitä on tehty niin kamala rikos? Jos kukaan ei syyllistäis jokaista selluperää ja uutisois julkkisten ”shokeeraavista selluliittikuvista”, ei siinä olis mitään hävettävää! Voi että mua ottaa päähän!

Dieetti ei kiinnosta tippaakaan, sillä ainoa syy dieetille on oikeasti se että kukaan ei kesällä näkis mun selluja. Toinen vaihtoehto olis olla koko kesä (taas) pitkät housut jalassa, mutta ajattelin että olis ollu kiva nauttia lämmöstä ja auringosta. Mutta ei se laihduttaminen ole se ratkaisu, se ei vaan ole. Mutta jos on aina toiminu tietyllä tavalla, ei oikeasti – siis ihan OIKEASTI – tiedä miten toimitaan toisin. Mut pitäis laittaa kesällä kävelemään Nallikarin biitsiä niin monta kertaa edestakaisin bikineissä, etten enää jaksais välittää. Kävelet tai itket ja kävelet, aivan sama. Siedätyshoitoa. Niin joo ja se dieetin ”alkuperäinen syy”, eli mahtua omiin housuihin. Sekin olis kivaa mutta mielummin oon vaikka ilman housuja ja ilman ahdistusta. Selluineen tai ilman.

Mulla on semmonen tunne että tää kaikki on jotain entisen Marin epävarmuuksien rippeitä ja viimeistä pyristelyä irti epävarmuuksista. Koitan kynsin ja hampain pitää kiinni niistä jumiutuneista ajatusmalleista joita mulla on, ettei tarvis opetella taas uutta tapaa olla. Miten eletään jos ei oliskaan mitään häpeänaihetta? Opiskelukaveri tokaisi eräs päivä että hänen tavoitteensa elämässä on viihtyä. Viihtyä. Sehän se on, asia jolla on loppujen lopuksi merkitystä.

Jännä nähdä mitä tässä tapahtuu. Oikeastihan tässä ei oo kyse selluista. Sellut on jotain mihin kohdistan mun itsensäruoskimista. Että ”hyi olet ällö, tee itelles jotain”. Kamalaa puhetta, kamala ajatus! Mulla on siis kesälle missio. Aion päästä yli tästä. Tuun kaapista ulos, vaikka sitten sellujen kanssa.

No Comments

Leave a Comment